Tämä artikkelisarja, joka koskee lopun ajan seurakuntaa, käsittelee hyvin kiistanalaisia alueita. Haluan todeta jo heti aluksi, että nämä artikkelit ovat syntyneet tuloksena usean vuoden raamatuntutkiskelusta ja kokemuksista jäsenenä Kristuksen ruumiissa.
Tarjoan tämän luettavaksi varoittaen samalla vakavasti, että kaikki on koeteltava Jumalan sanalla eikä tietyn teologisen näkemyksen nojalla, joka lukijalla saattaa olla. Kehotan kaikkia, olkoot sitten kalvinisteja, arminiolaisia, katolisia, fundamentalisteja, karismaatikkoja, helluntailaisia tai miksi ikinä kukin haluaakaan itseään kutsua, asettamaan rakkaat teologiset ennakkoasenteensa syrjään ja arvioimaan kaikki omakohtaisen raamatuntutkimuksen pohjalta.
Muista, että tämä artikkelisarja on tarkoitettu lopun ajan seurakunnalle. Nykyinen status quo ei voi toteutua enää silloin, kun seurakunnan on toimittava maan alla.
Monet ovat varmaankin eri mieltä näiden artikkeleiden kanssa. Pyydän lukijaa arvioimaan lukemaansa omien ahkerien tutkimusten perusteella. Olkaa hyvät, älkääkä kirjoittako minulle oman teologisen asenteenne pohjalta. Osoittakaa minulle sen sijaan selkeästi Raamatusta perusteet vastaväitteillenne. Jos ette pysty toimimaan niin, mutta olette silti eri mieltä, sekin käy.
Useat Raamattunsa tuntevat veljet ja jopa pastorit erilaisista kirkoista ja suunnista ovat tutustuneet artikkeleihin. Haluan kiittää heitä heidän esittämistään mielipiteistä ja rohkaisustaan. Rukoilen, että tämä yritys tuoda valoa johtajuuskysymykseen olisi avuksi niille, jotka haluavat perustaa seurakuntayhteyttä samanmielisten kanssa.
Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset
paimeniksi ja opettajiksi,
tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen,
kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen
miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään,
ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa
opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa,
vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on
pää, Kristus,
josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa
rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on.
(Ef. 4:11-16)Jumalan pyhien seurakunta on paras esimerkki sanonnasta "Kukaan ei ole oma saarensa". Samoin kuin ihminen ei voi kasvaa täysi-ikäisyyteen sosiaalisesti tai muissakaan inhimillisissä yrityksissään, samoin ei Kristukseen uskovakaan voi kasvaa kypsyyteen uskossaan alistumatta oikeanlaiseen johtajuuteen Kristuksen ruumiissa.
Huomaa sana "oikeanlainen". Monet Kristukseen uskovat ovat joutuneet kokemaan seurakunnissaan kahta äärimmäisyyttä:
Molempien tuloksena saattaa olla uskon menettäminen Kristukseen ja kielteinen suhtautuminen auktoriteetteihin. Parhaassa tapauksessa seuraa vain kypsymättömyyttä ja sitä, ettei ymmärretä, mitä Jumala vaatii kansaltaan. Molemmissa tapauksissa sekä yksilö että koko Kristuksen ruumis kärsivät. Ne, jotka eivät kokonaan menetä uskoaan, saattavat omaksua yksinäisenä vaeltamisen seurauksena näistä äärimmäisistä tilanteista.
Monet väittävät, etteivät he tarvitse "kirkkoa" tai seurakuntaa. Kaikki heidän kokemansa on vienyt heiltä luottamuksen johtajiin Kristuksen ruumiissa.
Tietämättään he ehkä ajattelevatkin, etteivät he tarvitse vääränlaisia johtajia. Ja siinä he ovat oikeassa. Mutta he ovat väärässä ajatellessaan, että he voivat jatkaa vaellustaan erillään Kristuksen ruumiista ja kasvaa hengelliseen täysi-ikäisyyteen.
ja valvokaamme toinen toistamme rohkaisuksi toisillemme rakkauteen ja hyviin tekoihin;
älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan
kehoittakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.
(Hebr. 10:24-25)Ei riitä, että tutkii Jumalan sanaa yksikseen ja pitää kaiken sisällään, sillä se on vastoin Raamattua, johon väittää uskovansa. Vaikka Pyhä Henki saattaakin avata ymmärrystämme tutkiessamme Jumalan sanaa yksinäisyydessä, Jumalan tahto ei ole, että Hänen lapsensa kasvavat ilman ohjausta ja ilman että he saavat nauttia seurakunnan palvelutyöstä ja olla itse palvelemassa seurakuntaa.
Johtajien tehtävänä on auttaa Jumalan kansaa kasvamaan toinen toistensa yhteyteen, jota seuraa uskon yhteys, joka puolestaan vahvistaa niin seurakuntaruumista kuin yksilöäkin.
Rauta rautaa hioo, ja ihminen toistansa hioo.(Sananl. 27:17)
Armolahjat ovat moninaiset, mutta Henki on sama;
ja seurakuntavirat ovat moninaiset, mutta Herra on sama;
ja voimavaikutukset ovat moninaiset, mutta Jumala, joka kaikki kaikissa vaikuttaa, on
sama.
Mutta kullekin annetaan Hengen ilmoitus yhteiseksi hyödyksi.
Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat saman Hengen
vaikutuksesta;
toinen saa uskon samassa Hengessä, toinen taas terveeksitekemisen lahjat siinä yhdessä
Hengessä;
toinen lahjan tehdä voimallisia tekoja; toinen profetoimisen lahjan, toinen lahjan
arvostella henkiä; toinen eri kielillä puhumisen lahjan, toinen taas lahjan selittää
kieliä.
Mutta kaiken tämän vaikuttaa yksi ja sama Henki, jakaen kullekin erikseen, niinkuin
tahtoo.
Sillä niinkuin ruumis on yksi ja siinä on monta jäsentä, mutta kaikki ruumiin jäsenet,
vaikka niitä on monta, ovat yksi ruumis, niin on Kristuskin;
sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia
tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä.
Sillä eihän ruumiskaan ole yksi jäsen, vaan niitä on siinä monta.
Jos jalka sanoisi: "Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen", niin ei se silti olisi
ruumiiseen kuulumaton.
Jos koko ruumis olisi silmänä, missä sitten olisi kuulo? Jos taas kokonaan kuulona,
missä silloin haisti?
Mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itsekunkin niistä, ruumiiseen, niinkuin hän
on tahtonut.
Vaan jos ne kaikki olisivat yhtenä jäsenenä, missä sitten ruumis olisi?
Mutta nytpä onkin monta jäsentä, ja ainoastaan yksi ruumis.
Silmä ei saata sanoa kädelle: "En tarvitse sinua", eikä myöskään pää jaloille: "En
tarvitse teitä".
Päinvastoin ne ruumiin jäsenet, jotka näyttävät olevan heikompia, ovat välttämättömiä;
ja ne ruumiin jäsenet, jotka meistä ovat vähemmän kunniakkaita, me verhoamme
sitä kunniallisemmin, ja niitä, joita häpeämme, me sitä häveliäämmin peitämme,
mutta ne, joita emme häpeä, eivät sitä tarvitse. Mutta Jumala on liittänyt ruumiin
yhteen niin, että antoi halvempiarvoiselle suuremman kunnian,
ettei ruumiissa olisi eripuraisuutta, vaan että jäsenet pitäisivät yhtäläistä huolta
toinen toisestaan.
Ja jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa, tai jos jollekulle
jäsenelle annetaan kunnia, niin kaikki jäsenet iloitsevat sen kanssa.
Mutta te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä.(1.Kor. 12:4-27)Jokainen ruumiin jäsen on tärkeä kokonaisuudelle. Jumala on antanut jokaiselle jäsenelle lahjoja täyttääkseen sen, mitä muilta jäseniltä puuttuu.
Johtajien tehtävänä on auttaa jokaisen jäsenen lahjojen kehittymistä. Tässä ovat johtajat suurimmaksi osaksi epäonnistuneet kannustaessan ainoastaan luonnollisten lahjojen kehittämistä. He ovat erehtyneet pitämään luonnollista lahjakkuutta hengellisinä lahjoina. Tämä johtuu usein siitä, että he luottavat nykyään niin suosittuihin psykologiaan perustuviin hengellisten lahjojen arviointeihin.
Koska osa johtajista on epäonnistunut tässä mielessä, tosi uskovat eivät jaksa pysyä tällaisten johtajien ohjauksessa.
Paavalin opetus 1.Kor. 12:ssa ei pääty jokaisen jäsenen tärkeyden esilletuomiseen, sillä hän asettaa sen oikeanlaiseen johtajuuteen alistumisen yhteyteen:
Niinpä Jumala asetti seurakuntaan ensiksi muutamia apostoleiksi, toisia profeetoiksi,
kolmansia opettajiksi, sitten hän antoi voimallisia tekoja, sitten armolahjoja parantaa
tauteja, avustaa, hallita, puhua eri kielillä.
Eivät suinkaan kaikki ole apostoleja? Eivät kaikki profeettoja? Eivät kaikki opettajia?
Eiväthän kaikki tee voimallisia tekoja?
Eihän kaikilla ole parantamisen armolahjoja? Eiväthän kaikki puhu kielillä? Eiväthän
kaikki kykene niitä selittämään?
Pyrkikää osallisiksi parhaimmista armolahjoista. Ja vielä minä osoitan teille tien,
verrattoman tien.(1.Kor. 12:28-31)
Tuo verrattomampi tie on luvussa 13 esitetty rakkauden tie. Mutta rakkaus ei myöskään voi toteutua täydellisesti uskovan elämässä, ellei hän toimi Kristuksen ruumiissa.Hän voi varmastikin tehdä hyviä töitä rakkaudesta; hän voi kasvaa Jumalan sanan ymmärryksessä ja kristittynä. Mutta irrallaan Kristuksen ruumiin yhteydestä hän ei pääse koskaan siihen kypsyyteen, jota Jumala hänelle on tarkoittanut. Tältä osin hän on vajaa.
On ikävää, että monet eivät ole joutuneet erilleen seurakuntayhteydestä, koska he tahtoisivat sitä, vaan koska he ovat menettäneet luottamuksensa johtajiinsa. He ovat tulleet huomaamaan, ettei se, että ihminen asettaa toisen ihmisen johtajaksi, välttämättä tarkoita sitä, että Jumala olisi voidellut nuo ihmiset kansansa johtajiksi. Virkaan asettamisen ja armolahjan välillä on suuri ero.
Parempi otsikko olisi varmaankin "Palvelutehtävät" sen sijaan, että se on "Virat". Käytin kuitenkin paremman puutteessa sanaa "Virat" erotuksena armolahjoista, joita kenellä tahansa seurakunnassa voi olla. Esimerkiksi pastorin virka voidaan antaa sellaiselle, joka täyttää vanhimmistolle asetettavat vaatimukset, ja jolla on koko seurakunnan paimentamiseen tarkoitettu armolahja. Tämä on eri asia kuin armolahja, joka antaa edellytykset seurakunnan yksittäisistä jäsenistä huolehtimiseen. Täten sana "virat" pitää ymmärtää tältä pohjalta.
Niinkuin niin monessa muussakin asiassa, myös johtajuus seurakunnassa on perustettu väärille olettamuksille ja traditioille, joita parhaassa tapauksessa ei löydy Raamatusta, mutta jotka pahimmassa tapauksessa ovat Raamatun vastaisia.
Monet olettavat, että ainoat Ef. 4:11:ssa ja 1. Kor. 12:ssa mainitut virat, jotka vielä ovat voimassa, ovat pastori-opettajan ja evankelistan virat. Tämä olettamus perustuu suurimmaksi osaksi väärinkäsitykseen näiden virkojen asemasta paikallisseurakunnassa.
Puhuiko Paavali Ef. 4:11:ssa "pastori-opettajan" virasta vai kahdesta eri virasta, siis "pastorin" ja "opettajan" viroista, on avoin kysymys. Monet tämän päivän pastoreista ovat edellisen vaihtoehdon kannalla. Tällä ei ole kovin suurta merkitystä, koska kaikkien muiden vanhimmistoveljien paitsi diakonien on kyettävä opettamaan. Itse asiassa 1. Kor. 12:ssa ei edes mainita pastorin virkaa, vaan ainoastaan muut virat. Tätä voitaisiin pitää todisteena siitä, että "opettajan" virka kattaa myös "pastorin" viran.
Nykyään nuo kaikki virat on yhdistetty yhteen virkaan, nimittäin pastorin virkaan, johon sisältyvät sekä apostolin, profeetan, evankelistan, pastorin, opettajan, ylistyksen johtajan, vanhimmiston ja diakonien johtajan, toimitusjohtajan ja yleismiehen virat niin hengellisessä kuin ajallisessakin merkityksessä.
Itse asiassa aikamme pastorit eivät ole kaukana papin roolista. Roomalaiskatolisessa traditiossa on papisto, joka toimii välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä. Tuon papiston johtajana on paavi, joka on kardinaalikollegion pää. He hallitsevat universaalia Roomassa valtaistuintaan pitävää kirkkoa. Paavin ja kardinaalien alapuolella ovat arkkipiispat, piispat, sitten seurakuntien johtavat ja alemmat papit. Joissakin seurakunnissa, varsinkin ei-katolisissa maissa arvollisiksi katsottuja miehiä ja naisia voidaan nimittää diakoneiksi ja diakonissoiksi.
Roomalaiskatolisen kirkon hierarkkinen rakenne on omaksuttu myös protestanttisissa kirkoissa yksinkertaisesti siitä syystä, että suurin osa protestanttisista uskonpuhdistajista oli itse roomalaiskatolisia pappeja, jotka protestoivat tiettyjä roomalaiskatolisen kirkon epäraamatullisia oppeja ja käytäntöjä vastaan.
Huolimatta uskonpuhdistajien virheistä olemme suuressa kiitollisuudenvelassa siitä, että he vastustivat rohkeasti Rooman korruptoitunutta ja harhaoppista uskonnollista järjestelmää. He ovat legendoja.
Uskonpuhdistusta voidaan pitää ensimmäisenä vaiheena Jumalan herättäessä seurakuntaansa eksytyksen unesta. Sen jälkeen tapahtuneet pyrkimykset tuoda raamatullisuutta muihinkin opillisiin kysymyksiin ovat myös osa tuota herätysprosessia. Jokainen irrottautuminen vääristä opeista on auttanut osaltaan paluuta Jumalan sanan selkeään ymmärrykseen mm. sen suhteen, mikä Hänen tahtonsa on koskien omaa kansaansa.
Mutta vaikka uskonpuhdistus onkin tuonut maailmalle suuren siunauksen, uskonpuhdistajien tietämättömyys ja traditiot kylvivät tuhoisaa siementä. Vaikka uskonpuhdistus alkoikin puhtain motiivein, siihen perustuvat liikkeet ovat vajonneet takaisin eksytykseen, jotkut suuremmassa, toiset vähäisemmässä määrin.
Syynä tähän on protestanttisten kirkkojen ja niistä lähtöisin olevien kirkkokuntien ja itsenäisten kirkkojen hierarkkinen pappiskeskeinen rakenne. Sellainen Jumalan suunnitelman vastainen järjestelmä saa usein tavallisissa uskovissa aikaan epävarmuutta lähestyä rohkeasti armoistuinta (Hebr. 4:16). He luulevat, etteivät he voi toimia ilman pastorin ohjausta ja neuvoja.
Uskonnollinen järjestelmä on kannattanut epäpyhää pappisjohtajuutta, joka on työntänyt vanhimmiston nurkkaan. Ammattipapisto on tullut apostolien, profeettojen, evankelistojen, pastoreiden ja opettajien tilalle korvaten nämä virat yhdellä papin tai pastorin viralla. Kaikki muut toimivat vain nimellisesti, tai ei ollenkaan; vanhimmistoveljet istuvat suurimmaksi osaksi toimettomina penkeissään.
Jo vuosisatojen ajan on nuoria vastavalmistuneita pappeja/pastoreita asetettu opettajiksi ja auktoriteettiasemaan sellaisten vanhempien miesten yläpuolelle, jotka ovat vaeltaneet Herran seurassa paljon kauemmin kuin nämä nuorukaiset ovat eläneet maan päällä.
Jumalan armosta monista papeista on tullut kunnon johtajia ja seurakunnan paimenia. Mutta se on tapahtunut pikemminkin heidän sydämensä asenteen kuin koulutuksen ansiosta. Emme voi aina syyttää pappeja heidän tukalasta asemastaan, sillä se on pappiskoulutuksen syytä.
Haluan kiittää Jumalaa siitä, että monet vastavalmistuneet pastorit ovat selvinneet siitä stressistä ja niistä vaikeuksista, joita seuraa, kun on vielä märät korvantaustat ja joutuu johtamaan seitsemän- ja kahdeksankymmenvuotiaita Jumalan miehiä vanhimmistossa.
Emme voi niinkään syyttää pastoreita kuin sitä järjestelmää, joka on asettanut heidät elinikäiseen kiipeliin.
Monet ovat kestäneet paineen hyvin ja pysyneet uskollisina laumalleen, uhranneet aikaa ja jopa terveytensä useinkin hallitsemattomien seurakuntalaisten edestä, jotka eivät aina ymmärrä edes vanhurskauden alkeita, vaikka heille on niitä opetettu miten paljon tahansa.
(Liian) monet ovat murtuneet paineen alla. He ovat menettäneet perheensä, asemansa ja maineensa. Ne vaikeudet, joita he ovat joutuneet kestämään, eivät kelpaa puolustukseksi heidän synneilleen, mutta ulkopuolisten pitäisi olla valmiita tarjoamaan myötätuntoa ja ymmärtämystä silloin, kun pastori lankeaa, mikäli hän osoittaa katumusta.
Tämä ei kuitenkaan ollut Herran tarkoitus Hänen perustaessaan seurakuntansa. Nykyinen tilanne on johtanut moniin väärinkäytöksiin niin seurakuntalaisia kuin pappeja itseäänkin kohtaan.
Nykyiseen johtamismuotoon liittyvistä ongelmista on runsaasti esimerkkejä kirkkohistoriassa. On liian monta tarinaa pastoreista, jotka aloittivat puhtain päämäärin vain ajautuakseen seksuaalisiin synteihin (usein naimisissaolevien naisten kanssa) omissa seurakunnissaan, koska nämä papit toimivat asianomaisten naisten sielunhoitajina.
Raamatun mukaan vastuu naisten kaitsemisesta on heidän aviomiehillään, isillään, veljillään ja muilla miespuolisilla sukulaisilla. Seurakunnassa tulee vanhempien naisten opettaa nuoremmille naisille, mitä Jumala heiltä odottaa (Tiit. 2:3-5).
Nykyisen järjestelmän aiheuttama paine johtaa monien pastorien kohdalla loppuunpalamiseen heidän yrittäessään selvitä (varsinkin suurten kirkkojen) raskaista tehtävistä. Loppuunpalaminen on seurausta siitä, että yksi ihminen ottaa tehdäkseen yksin kaikki ne tehtävät, jotka Raamatun mukaan kuuluvat vanhimmistolle yhteisesti.
Kun yhtä miestä pidetään ainoana -- tai lähes ainoana -- Jumalan sanan välittäjänä seurakunnassa, seurauksena on ylpeys ja välinpitämättömyys.
Siksi Jumala viisaudessaan valitsi vanhimmistoksi kutsutun johtajiston huolehtimaan seurakunnasta.
Tradition perusteella on tehty erotus vanhimmiston ja piispan välillä. Piispan virka ei tarkoita juhlallisuuksia, pappiskauluksia, liehuvia viittoja eikä piispanhiippoja. Kaikki se on roomalaiskatolisen kirkollisuuden tuotetta.
Joissakin protestanttisissa kirkoissa, varsinkin sellaisissa korkeakirkollisissa kirkkokunnissa kuin luterilainen, episkopaalinen, ortodoksinen jne. kirkko, seurakuntapapiston yläpuolella ovat piispat. Nykyinen "piispuuden" korkea asema on tarttunut jopa karismaattisiinkin seurakuntiin. Oikeasti tämä on sellaisen apostolin rooli, joka on myös samanaikaisesti vanhimmiston jäsen.
Esimerkkinä on Pietari. Hän puhuu itsestään apostolina ja vanhimmistoveljenä (sumpresbuteros)1.Piet. 5:1:ssä:
Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen vanhin
ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen kirkkauteen, joka vastedes
on ilmestyvä:Raamattu osoittaa, että sana 'vanhin' on 'piispa'-sanan synonyymi:
Minä jätin sinut Kreettaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä,
ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat,
jos missä olisi joku nuhteeton, yhden vaimon mies, jonka lapset ovat uskovia, eivät
irstaudesta syytettyjä eivätkä niskoittelevia.
Sillä seurakunnan kaitsijan [episkopos=piispa] on, niinkuin Jumalan
huoneenhaltijan tulee, oltava nuhteeton, ei itserakas, ei pikavihainen, ei juomari,
ei tappelija, ei häpeällisen voiton pyytäjä,
vaan vieraanvarainen, hyvää rakastava, maltillinen, oikeamielinen, pyhä,
itsensähillitseväinen;
hänen tulee pysyä kiinni opinmukaisessa, luotettavassa sanassa, että olisi kykenevä sekä
neuvomaan terveellä opilla että kumoamaan vastaansanojain väitteet.(Tiit.1:5-9) Siis kaitsijan/piispan titteliä voidaan käyttää vanhimmista, jotka johtavat seurakuntaa ja palvelevat huolehtimalla seurakunnan hengellisistä ja ajallisista tarpeista.
Jotkut ajattelevat tämän tarkoittavan sitä, että kaitsijat (piispat) nimitetään vanhimmiston keskuudesta, mutta että ne eivät kuitenkaan ole synonyymejä. Mutta kun ottaa huomioon miten johdonmukaisesti Paavali käyttää kaitsija/piispa -termiä kuvatessaan vanhimmiston tehtäviä kirjeissään Timoteukselle ja Tiitukselle, sellaista johtopäätöstä ei voi tehdä.
Apostolit, profeetat, evankelistat ja pastori-opettajat ovat kaikki vanhimpia. Vuosisatoja jatkuneen piispan viran ja nimen väärinkäytön takia (niin että se tarkoittaisi korkeampiarvoista kuin muut papit tai vanhimmat), olisi nykyään parempi käyttää sanoja "kaitsija" tai "vanhin/vanhimmistoveli".
Sana "vanhin/vanhimmistoveli" tulee kreikan sanasta "presbuteros", joka tarkoittaa henkilöä, joka on iältään vanhempi. Sen toissijainen merkitys on korkeampiarvoinen. Israelissa vanhimmat olivat oppineita sanhedriineja sekä kaupungin hallintomiehiä. Kaikkien heidän edellytettiin olevan luonteeltaan moitteettomia ja luotettavia tehtäviensä hoidossa. He ansaitsivat oikeudenmukaisesti ihmisten kunnioituksen. Se, että vanhimman asemaa ei ollut helppo saavuttaa ja ettei sitä annettu nuorille, vaikutti siihen, että sanaa käytettiin tarkoittamaan sekä uskossa iällistä että viisasta.
Sama pätee seurakunnassa. Huolimatta Raamatun viisaasta ohjeesta asettaa seurakuntiin useita johtajia, joista kukaan ei ole toisia ylempänä, nykyajan kirkoissa ja seurakunnissa johtajat ovat viranhaltijoita, joiden auktoriteettiasema noudattaa seuraavanlaista hierarkkista järjestystä:
Tässä pastorit kuuluvat vanhimmistoon ja he ovat yleensä ammattipappeja (ts. he saavat palkkaa). Yleensä vanhemman papin/pastorin lisäksi on avustavia pappeja/pastoreita, jotka ovat joko palkattua henkilökuntaa tai sitten ei.
Yleensä seurakunta valitsee vanhimmiston tai pastori nimeää heidät. Usein vanhimmisto nimetään tietyksi ajaksi, esim. 1-2 vuodeksi tai pastorin määräämäksi ajaksi ja heidät täytyy sen jälkeen valita uudestaan jatkaakseen.
Diakoneja ei useinkaan pidetä vanhimmistoon kuuluvina, mutta heidät asetetaan tehtävään samaan tapaan kuin vanhimmistoveljet, usein määrätyin ehdoin. Jotkut heistä saattavat olla pastorin palkkaamia kokopäivätyötä tekeviä talonmiehiä ja/tai jokapaikan miehiä.
Mistä on tullutkaan käytäntö kierrättää vanhimmistoveljiä virassaan? Raamattu ei ainakaan esitä mahdollisuutta valita vanhimmistoveli useaan kertaan. Milloin ihminen ei enää ole vanhimmistoveli? Vanhimmistoveli pysyy vanhimmistoveljenä koko elämänsä ajan ellei hän lankea syntiin eikä tee siitä parannusta. Ja jos vanhimmistoveli syyllistyisikin syntiin, seurakunnan tehtävä olisi palauttaa hänet entiselleen eikä hylätä häntä. Vielä sittenkin, kun hänen viranhoitonsa estyy iän tai sairauden vuoksi, häntä pitäisi silti kunnioittaa vanhimmistoveljenä.
Useimmissa seurakunnissa "vanhimmistoveljen" tai "diakonin" asema ei ole raamatullisella pohjalla virkaan asettamisen tai siinä jatkamisen suhteen. Nykyinen käytäntö on seurausta protestanttisesta traditiosta, joka ei paljonkaan eroa roomalaiskatolisuudesta.
Raamatussa näkyisi olevan ero vanhinten ja diakonien välillä, kun tarkastellaan 1.Tim. 3:1-8:aa ja Tiit. 5:7:ää yhdessä. Vanhimmistoveljen/kaitsijan/piispan ja diakonin tehtäviin on muuten samanlaiset vaatimukset, paitsi että kaitsijoiden (vanhimmistoveljien) on pystyttävä opettamaan.
Apostolien tekojen 6:2 perusteella oletetaan usein, että siinä tehdään ero vanhimmiston ja diakonien välillä niin, että vanhimmisto huolehtisi seurakuntalaisten hengellisestä hyvinvoinnista ja diakonit ajallisesta hyvinvoinnista. Tässä raamatunkohdassa kerrotaan kuitenkin vain, että kaksitoista apostolia päättivät, ettei heidän ollut soveliasta huolehtia maallisista asioista, koska heidän piti kyetä keskittymään paastoon ja rukoukseen ja antaa muiden hengellisesti kypsien ottaa sellaiset tehtävät hoitaakseen:
Niin ne kaksitoista kutsuivat kokoon opetuslasten joukon ja sanoivat: "Ei ole
soveliasta, että me laiminlyömme Jumalan sanan toimittaaksemme pöytäpalvelusta.
Valitkaa sentähden, veljet, keskuudestanne seitsemän miestä, joista on hyvä todistus
ja jotka ovat Henkeä ja viisautta täynnä, niin me asetamme heidät tähän toimeen.
Mutta me tahdomme pysyä rukouksessa ja sanan palveluksessa."
Ja se puhe kelpasi kaikelle joukolle; ja he valitsivat Stefanuksen, miehen, joka
oli täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä, ja Filippuksen ja Prokoriuksen ja Nikanorin ja Timonin
ja Parmenaan ja Nikolauksen, antiokialaisen käännynnäisen,
ja asettivat heidät apostolien eteen, ja nämä rukoilivat ja panivat kätensä heidän
päällensä.Näyttäisi siltä, että nämä seitsemän miestä olivat todellakin vanhimpia, joiden vastuulle annettiin huolehtia seurakunnan ajallisista tarpeista. Kun näemme myöhemmin heidän mahtavat tekonsa, on vedettävä se johtopäätös, että he olivat vanhimmistoveljiä eivätkä toisen luokan pöytäpalvelijoita.
Pöytäpalvelu onkin nähtävästi kielikuva, sillä on hyvin epätodennäköistä, että apostolit olisivat todella tarjoilleet. Epäilemättä tässä tarkoitettiin leskien ja muiden tukemiseen tarkoitettavien varojen hallintaa.
Mitään sellaista ei sanota, etteikö heitä voitaisi pitää vanhimmistoon kuuluvina. Jos he olivat vanhimmistoveljiä, tämä antaa lisävalaistusta kahdentoista apostolin ja muiden vanhimmistoveljien eroon.
Kaikkien vanhimmistoveljien on pystyttävä opettamaan Jumalan sanaa. Pastorit (eli paimenet) ovat erityisen kykeneviä kaitsemaan laumaa totuuteen, mutta he eivät millään muotoa ole ainoat, jotka opettavat.
Tämä ei tarkoita sitä, että vanhimmistolta vaaditaan ainoastaan opettamisen taitoa. Se tarkoittaa sitä, että heidän on kyettävä välittämään oikein Jumalan sanaa seurakunnassa. Opettamisen taito on Pyhän Hengen lahja, jonka kaikki vanhimmistoveljet ovat saaneet, olkoot he vanhimpia, apostoleita, profeettoja, evankelistoja tai pastori-opettajia.
Raamattu antaa selkeät ohjeet kaikille vanhimmistoon pyrkiville asetettavista vaatimuksista:
Varma on tämä sana: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, niin hän haluaa
jaloon toimeen.
Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis,
maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan,
ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne,
vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää
lapsensa kuuliaisina;
sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan
seurakunnasta?
Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion
alaiseksi.
Ja hänellä tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi
häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan.(1. Tim. 3:1-7)Joka tapauksessa nämä ovat vaadittavat ominaisuudet kaikille vanhimmistoveljille. Ottaen huomioon nämä Jumalan sanan asettamat tiukat vaatimukset ei ole ihme, että monet tosi uskovat ovat huolissaan seurakuntiensa tilasta. Vain harvat miehet täyttivät nämä vaatimukset ensimmäisellä vuosisadalla. Vielä harvemmat täyttävät ne tänään, koska olemme niin kaukana alkuperäisten apostolien auktoriteetin vaikutuksesta.
Monet pastorit eivät pysty hallitsemaan omia lapsiaan, mutta eivät silti voi luopua elannostaan sanan puhtauden vaatimuksesta. Monet vanhimmistoveljet määrätään tai valitaan luonnollisten lahjojensa, suosionsa tai jopa taloudellisen asemansa perusteella. Ehkä jossain seurakunnassa ei ole ketään, joka täyttäisi nuo vaatimukset. Miksi siis sellaiset seurakunnat toimivat ellei siitä syystä, että niillä on valtuutus kirkkokunnan ylemmästä portaasta.
Kuinka monet pastorit eivät ole omapäisiä, tai eivät suutu helposti, jos heidän epäraamatullisiin opetuksiinsa puututaan?
Mitä rahanahneuteen tulee, rahalla on tärkeä sija monissa seurakunnissa.
Raitis? Maltillinen? Oikeamielinen? Pyhä? Miten monilta seurakunnan johtajilta nykyään puuttuukaan näitä ominaisuuksia.
Mitä tulee opinmukaisessa, luotettavassa sanassa kiinnipysymiseen tai terveellä opilla neuvomiseen ja vastaansanojain väitteitten kumoamiseen, monet tämän päivän papit ovat juuri näillä alueilla vähiten vaatimukset täyttäviä.
Monet kieltäytyvät nuhtelemasta tai paljastamasta niitä, joiden opetukset eniten eksyttävät uskovia. Tämä on eräs syy, miksi niin monet uskovat lähtevät seurakunnistaan. Heidän johtajillaan ei ole intoa totuuteen. He pelkäävät pikemminkin ihmisiä kuin Jumalaa.
Mutta vaikka kaikki näyttäisikin synkältä, Jumala ei ole hyljännyt kansaansa. Todellisia vanhimmistoveljiä on keskuudessamme; seurakunnan tehtävä on havaita heidät ja antaa heille se arvo, mikä heille kuuluu ja alistua heidän ohjaukseensa hengellisissä asioissa. Mutta tämä saattaa tarkoittaa sitä, että on jätettävä luopioseurakunnat ja -kirkot ja muodostettava uusia yhteisöjä Jumalan sanan selkeiden ohjeiden mukaisesti sen sijaan, että pidettäisiin kiinni ihmisten traditioista.
Tämä vaatii rohkeutta ja saa varmasti aikaan vihaa uskonnollisessa järjestelmässä. Mutta niin tapahtukoon, jos Kristus on Pää.
Raamatussa on esitetty myös vanhimmiston tehtävät:
Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehoitan, minä, joka myös olen vanhin ja
Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen kirkkauteen, joka vastedes on
ilmestyvä:
kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon
mukaan, ei häpeällisen voiton tähden, vaan sydämen halusta,
ei herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne tulleet, vaan ollen laumalle
esikuvina,(1.Piet. 5:1-3)Vanhimmat on määrätty hallitsemaan seurakuntaa, mikä tarkoittaa, että heidän on pidettävä lauma Jumalan sanan mukaisessa ojennuksessa. Heidän ei kuulu pitää sitä omien ohjeidensa mukaisessa järjestyksessä. Tästä syystä Pietari toteaa, ettei heidän pidä hallita laumaa herroina, vaan heidän tulee olla sydämiltään ja toimiltaan uskollisia Jumalan kansan palvelijoita. Miten erilaista tämä onkaan, kun verrataan sitä siihen rooliin, jonka monet pastorit ovat nykyään omaksuneet.
On selvää, että vanhinten motiivien tulee olla puhtaat. Pakosta ei tarkoita pelkästään vapaaehtoisen vastakohtaa, vaan myös puhtaista motiiveista lähtevää toimintaa. Tästä syystä olisi parasta, jos johtotehtävissä olisi miehiä, jotka ovat myös työelämässä joko itsellisinä yrittäjinä tai työntekijöinä.
He eivät olisi seurakunnan taakkana, johon seurakunnan varat hupenevat. Ja he pystyisivät paremmin samaistumaan seurakuntalaisten kamppailuun jokapäiväisen leivän ansaitsemiseksi. Näin he ehkä eivät myöskään sälyttäisi seurakuntalaisille taloudellista taakkaa "näkynsä" toteuttamisesta.
Kirkollinen hierarkia ei eroa paljoakaan hallintobyrokratiasta siinä, miten se kohtelee "pientä ihmistä". Ne eivät kerta kaikkiaan pysty samaistumaan niihin ihmismassoihin, jotka pitävät pystyssä niiden auktoriteettiasemaa. Mitä tulee seurakuntien ja kirkkojen johtajiin, jos noudatettaisiin Raamattua eikä kukaan olisi toisia ylempänä, kaikki työt seurakunnissa jaettaisiin.
Näistä tehtävistä seurakunta voisi maksaa palkkaa oman päätöksensä mukaan ja sen mukaan, miten paljon ihmiset lahjoittavat tuohon tiettyyn tarkoitukseen. Mutta missään kohden Raamatussa ei puhuta palkatusta papistosta tai edes viitata sellaiseen. Päin vastoin, se että pystyy tekemään työtä käsillään osoittaa, että pystyy johtamaan:
Tiedättehän, mitkä käskyt me olemme Herran Jeesuksen kautta teille antaneet.
Sillä tämä on Jumalan tahto, teidän pyhityksenne, että kartatte haureutta,
että kukin teistä tietää ottaa oman vaimon pyhyydessä ja kunniassa,
ei himon kiihkossa niinkuin pakanat, jotka eivät Jumalaa tunne;
ettei kukaan sorra veljeänsä eikä tuota hänelle vahinkoa missään asiassa, sillä Herra on
kaiken tämän kostaja, niinkuin myös ennen olemme teille sanoneet ja todistaneet.
Sillä ei Jumala ole kutsunut meitä saastaisuuteen, vaan pyhitykseen.
Sentähden, joka nämä hylkää, ei hylkää ihmistä, vaan Jumalan, joka myös antaa Pyhän
Henkensä teihin.
Veljellisestä rakkaudesta ei ole tarpeen teille kirjoittaa: sillä itse te olette
Jumalalta oppineet rakastamaan toisianne;
niin te myös teette kaikkia veljiä kohtaan koko Makedoniassa. Mutta me kehoitamme teitä,
veljet, siinä varttumaan yhä enemmän
ja katsomaan kunniaksenne, että elätte hiljaisuudessa ja toimitatte omia tehtäviänne ja
teette työtä käsillänne, niinkuin olemme teitä käskeneet, että vaelluksessanne olisitte
säädylliset ulkopuolella olevia kohtaan ettekä olisi kenenkään avun tarpeessa.
(1. Tess. 4:2-12)Jotkut ammattipapit väittävät, että tämä raamatunkohta tarkoittaa muita seurakuntalaisia, mutta ei heitä. Ellei Raamatusta voida esittää mitään kohtaa heidän väitteensä perusteeksi, perusteeksi ei kelpaa pelkkä traditio käyttää ammattipapistoa. Itse asiassa Raamattu osoittaa jotain aivan muuta. Kaitsijan (piispan) vaatimuksena on hyvä todistus ei-uskovilta:
Ja hänellä tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi
häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan.(1.Tim. 3:7)Edellisessä raamatunkohdassa (1. Tess. 4:2-12) sanotaan, että uskova saavuttaa hyvän maineen ulkopuolisten silmissä tekemällä hiljaisesti työtä käsillään.
Maailma arvostaa rehellistä työtä. Ja vaikka Jumalan kansan kaitseminen onkin uskovien silmissä rehellistä työtä, se ei ole aina sitä ulkopuolisten silmissä. Kun ottaa huomioon, miten paljon on esiintynyt skandaaleja rahankeruun yhteydessä, kun on kerätty varoja kirkoille ja tv-evankelistoille, on sitäkin tärkeämpää tänä päivänä, että Jumalan kansa -- johtajat mukaan lukien -- tekee rehellistä työtä ansaitakseen elatuksensa.
Mutta eikö tämä merkitsisi sitä, että ei olisi aikaa hoitaa kirkkojen ja seurakuntien hallintotehtäviä? Kun ajatellaan kaikkia pastoreiden tehtäviä nykyään, eivätkö he ansaitse palkan kokopäivätyöstä?
Totean jälleen kerran, että nykypäivän papit toimivat epäraamatullisesti; kaikki heidän tehtävänsä tulisi jakaa niiden kesken, jotka kykenevät niitä hoitamaan. Näin he joutuisivat uhraamaan arvovaltansa, mutta lauma ei myöskään olisi siinä tapauksessa vain yhden erehtyväisen ihmisen käsissä.
On parempi, että useampi erehtyväinen ihminen pitää asiat käsissään, kuin että yhdellä ihmisellä on kaikki valta. Eivätkö uskonpuhdistajat protestoineet juuri tätä asiaa vastaan irrottautuessaan paavin otteesta? Silti niin moni haluaa nykyään olla pikku paavi laumansa keskellä.
Missä ohjausta ei ole, sortuu kansa, mutta neuvonantajain runsaus tuo menestyksen.
(Sananl. 11:14)Ammattipapiston kannattajat vetoavat 1. Tim. 5:17-18:aan:
Vanhimpia, jotka seurakuntaa hyvin hoitavat, pidettäköön kahdenkertaisen kunnian
ansainneina, varsinkin niitä, jotka sanassa ja opetuksessa työtä tekevät.
Sillä Raamattu sanoo: "Älä sido puivan härän suuta", ja "Työmies on palkkansa
ansainnut".Johtajien kunnioittaminen on raamatullista, mutta kunnioittaminen ei edellytä välttämättä rahan antamista.
Kreikankielen "kunniaa" tarkoittava sana on "time", joka voi tarkoittaa joko arvonantoa tai jotakin materiaalisesti arvokasta. Samaa sanaa käytetään Room. 9:21:ssä:
Vai eikö savenvalajalla ole valta tehdä samasta savensa seoksesta toinen astia jaloa,
toinen halpaa käyttöä varten?Sitä käytetään myös 1. Tim. 6:1:ssä orjien kunnioituksesta isäntiään kohtaan:
Kaikki, jotka ovat orjina ikeen alla, pitäkööt isäntiänsä kaikkea kunnioitusta
ansaitsevina, ettei Jumalan nimi ja oppi tulisi häväistyksi.Useimmissa tapauksissa tätä sanaa käytetään arvonannon eikä rahan antamisesta.
Työmies on kuitenkin ansainnut palkkansa (1. Tim. 5:18). Ja Paavali kertoi Korintin seurakunnalle, että hän teki työtä heidän keskuudessaan palkatta omasta valinnastaan eikä siksi, ettei seurakunnalla olisi ollut vastuuta asiassa.
Tietenkin seurakuntalaisten olisi korvattava johtajille heidän palvelutyönsä Kristuksen ruumiissa. Mutta niin ei kuitenkaan tulisi tapahtua tradition pakottamana, vaan oman sydämen tahdosta. Muussa tapauksessa osoitettaisiin itsekkyyttä, joka on valmis ottamaan, mutta ei antamaan. Ne, jotka eivät voi antaa rahaa, voisivat ehkä palvella jollain tavoin esimerkiksi auttamalla vanhimpia heidän kotonaan tms. Mutta kaikkien pitäisi antaa iloisesti ilman pakkoa, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa (2. Kor. 9:7).
Raamatun mukaan on sopivaa tukea vanhimmistoa taloudellisesti. Mutta loogisesti se tarkoittaa kaikkia vanhimpia, ei ainoastaan pastoria. Eikä tämä tarkoita välttämättä kokopäivätyöstä ansaittavaa elantoa.
Joskus sellainen on kuitenkin välttämätöntä riippuen palvelutehtävän mittavuudesta seurakunnassa. Tämä on omantunnon asia niin seurakunnan kuin vanhimmistonkin puolelta. Rahapalkan ei pitäisi kuitenkaan olla edellytyksenä palvelutyölle. Pikemminkin niiden, jotka nauttivat palvelutyön tuomasta hyvästä, tulisi olla halukkaita palkitsemaan niitä, jotka heitä palvelevat.
Niitä palvelutyön tekijöitä, jotka kieltäytyvät ehdottomasti ottamasta vastaan korvauksia, pitäisi kuulla. Mutta joskus kieltäydytään ylpeydestä. Joka tapauksessa kaikkien osapuolten tulisi tutkia sydämiään varmistuaksen omista motiiveistaan yhtä hyvin palvelutyön kuin korvauksenkin antamisessa ja vastaanottamisessa.
Maanalaisessa seurakunnassa on ehkä mahdotonta ylläpitää palkattuja palvelutehtäviä. Hengissä pysyminen sanelee ehkä mitä eri vaihtoehtoja on. Olkaamme avoimia Pyhän Hengen johdatukseen näissä asioissa.
Seurakunnissa keskustellaan siitä, miten tullaan vanhimmaksi. Kuten aikaisemmin todettiin, nykyajan kirkkojen käsitys piispoista on kaukana Raamatun esittämästä vanhimman käsitteestä. Nykyajan seurakuntien nk. vanhimmat ovat tavallisesti vanhemman pastorin nimeämiä tai seurakunnan valitsemia.
Raamattu osoittaa, että vanhinten (tai piispojen) nimeäminen kuului apostoleille:
Mutta sinne tuli Antiokiasta ja Ikonionista juutalaisia, ja he suostuttivat kansan
puolellensa ja kivittivät Paavalia ja raastoivat hänet kaupungin ulkopuolelle, luullen
hänet kuolleeksi.
Mutta kun opetuslapset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, nousi hän ja meni
kaupunkiin. Ja seuraavana päivänä hän lähti Barnabaan kanssa Derbeen.
Ja julistettuaan evankeliumia siinä kaupungissa ja tehtyään monta opetuslapsiksi he
palasivat Lystraan ja Ikonioniin ja Antiokiaan
ja vahvistivat opetuslasten sieluja ja kehoittivat heitä pysymään uskossa ja sanoivat:
"Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan".
Ja kun he olivat valinneet heille vanhimmat jokaisessa seurakunnassa, niin he rukoillen
ja paastoten jättivät heidät Herran haltuun, johon he nyt uskoivat.(Ap.t. 14:10-23) Tässä näemme, että Paavali ja Barnabas nimesivät vanhimmat kaikissa Derben seurakunnissa. Paavali oli myös apostoli. Myös Ap.t. 14:14 kutsuu Barnabasta apostoliksi; on ilmeisen selvää, että hän hoiti apostolien tehtäviä valvoessaan uusia seurakuntia.
Samaa voidaan sanoa Timoteuksesta, jota Paavali kehoitti hallitsemaan hyvin hänelle uskottuja seurakuntia. Vaikka Raamattu ei varsinaisesti kutsukaan Timoteusta apostoliksi, hänen tehtävänsä oli nimetä ja valvoa vanhimpia. Tämä käy väkevästi ilmi Paavalin ohjeista Timoteukselle siitä, ettei hänen pitäisi ottaa vastaan vanhimpia vastaan esitettyjä syytteitä kevyin perustein:
Älä ota huomioosi syytettä vanhinta vastaan, ellei ole kahta tai kolmea todistajaa.
Syntiä tekeviä nuhtele kaikkien kuullen, että muutkin pelkäisivät.
Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen ja valittujen enkelien edessä, että
noudatat tätä, tekemättä ennakolta päätöstä ja ketään suosimatta.
Älä ole liian kerkeä panemaan käsiäsi kenenkään päälle, äläkä antaudu osalliseksi muiden
synteihin. Pidä itsesi puhtaana.(1.Tim. 5:19-22)Nämä sanat osoittavat, että Timoteus toimi apostolina pannen kätensä niiden päälle, jotka hän nimesi vanhimmiksi ja valvoen vanhimpia. Ellei hänellä olisi ollut auktoriteettiasemaa muiden vanhimmistoveljien yli, häntä ei olisi varoitettu ottamasta vastaan heitä vastaan esitettyjä syytöksiä tai kehotettu nuhtelemaan syntiä tekeviä.
Näissä tapauksissa on selvää, että apostolit nimesivät vanhimmat. Toisaalta Luukas toteaa Apostolien teoissa, että Jerusalemin seurakunta valitsi omat vanhimpansa alkuperäisten apostolien asettamien vaatimusten mukaisesti:
Niinä päivinä, kun opetuslasten luku lisääntyi, syntyi hellenisteissä nurinaa
hebrealaisia vastaan siitä, että heidän leskiänsä syrjäytettiin jokapäiväisessä
avunannossa.
Niin ne kaksitoista kutsuivat kokoon opetuslasten joukon ja sanoivat: "Ei ole
soveliasta, että me laiminlyömme Jumalan sanan toimittaaksemme pöytäpalvelusta.
Valitkaa sentähden, veljet, keskuudestanne seitsemän miestä, joista on hyvä todistus ja
jotka ovat Henkeä ja viisautta täynnä, niin me asetamme heidät tähän toimeen.
Mutta me tahdomme pysyä rukouksessa ja sanan palveluksessa."
Ja se puhe kelpasi kaikelle joukolle; ja he valitsivat Stefanuksen, miehen, joka oli
täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä, ja Filippuksen ja Prokoruksen ja Nikanorin ja Timonin ja
Parmenaan ja Nikolauksen, antiokialaisen käännynnäisen,
ja asettivat heidät apostolien eteen, ja nämä rukoilivat ja panivat kätensä heidän
päällensä.(Ap.t. 6:1-6)Käy selväksi, että vaikka apostolit olivatkin vanhinten arvioitavissa, apostolin toimeen liittyi erityinen voitelu, jonka vuoksi he ovat korkeammassa arvossa kuin muut.
Tarkastellessamme erilaisia vanhimpien toimia, huomaamme mitä erityispiirteitä niillä on.
Sana apostoli tulee kreikankielen sanasta apostolos, sananmukaisesti "lähetetty" (apo "jostakin", stello "lähettää"). Sanaa käytetään Herrasta kuvaamaan Hänen suhdettaan Jumalaan (Hebr. 3:1). Herran valitsemia alkuperäisiä kahtatoista opetuslasta kutsuttiin apostoleiksi. Vaikka Paavali olikin kohdannut Herran Damaskuksen tiellä, hän ei ollut vaeltanut Herran seurassa koko Hänen maanpäällisen palvelutyönsä aikaa eikä häntä siis voitu lukea heidän joukkoonsa Pietarin (Ap.t. 1:22) esittämin perustein. Herra itse kutsui Paavalin ylösnousemuksensa jälkeen viemään evankeliumia pakanoille.
Jotkut ovat sitä mieltä, ettei nykyaikana ole enää apostoleita; apostolin virka lakkasi sen jälkeen, kun alkuperäiset yksitoista apostolia ja Paavali olivat kuolleet.
On totta, ettei Paavalin ja niiden kahdentoista Jeesuksen seurassa vaeltaneen apostolin veroisia apostoleita ole enää nykyään. Mutta missään kohden Raamattua ei sanota, että vain ne ovat apostoleita, jotka ovat vaeltaneet Jeesuksen seurassa. Tämä on fundamentalistiteologiaan perustuva olettamus.
Meidän on tietysti tehtävä erotus alkuperäisten apostoleiden ja heidän jälkeensä tulleiden apostolien välillä. Pietari esitti alkuperäisen seurakunnan apostolisen neuvoston vaatimukset Jerusalemissa hänen ehdottaessaan, että Juudaksen tilalle valittaisiin joku toinen:
Sillä psalmien kirjassa on kirjoitettuna: 'Tulkoon hänen talonsa autioksi, älköönkä
siinä asukasta olko', ja: 'Ottakoon toinen hänen kaitsijantoimensa'.
Niin pitää siis yhden niistä miehistä, jotka ovat vaeltaneet meidän kanssamme kaiken sen
ajan, jona Herra Jeesus kävi sisälle ja ulos meidän tykönämme,
Johanneksen kasteesta alkaen hamaan siihen päivään, jona hänet meiltä otettiin ylös,
tuleman hänen ylösnousemisensa todistajaksi meidän kanssamme."
Ja he asettivat ehdolle kaksi, Joosefin, jota kutsuttiin Barsabbaaksi, lisänimeltä Justukseksi, ja Mattiaan.
Ja he rukoilivat ja sanoivat: "Herra, sinä joka kaikkien sydämet tunnet, osoita,
kummanko näistä kahdesta sinä olet valinnut
ottamaan sen paikan tässä palveluksessa ja apostolinvirassa, josta Juudas vilpistyi pois, mennäkseen omaan paikkaansa".
Ja he heittivät heistä arpaa, ja arpa lankesi Mattiaalle, ja hänet luettiin niiden
yhdentoista joukkoon.(Ap.t. 1:20-26)Ymmärrämme, että apostolit katsoivat tarpeelliseksi valita Juudaksen tilalle toinen Herran ylösnousemuksen todistaja. Tosi kristinuskon ydin on ylösnousemus. Vain ne, jotka olivat ylösnousemuksen todistajia, voivat palvella koko seurakunnan auktoriteetteina. Vain he voivat määritellä uskon ja asettaa normit seurakunnalle sekä omana aikanaan, että tuleviksi ajoiksi. Uuden Testamentin myötä seurakunta sai tuon todistuksen kaikiksi ajoiksi. Apostolien jalanjälkiä seuraavien tehtävänä on viedä noita totuuksia eteenpäin uskollisina kirjoitetulle todistukselle.
Ne, jotka ovat sitä mieltä, että ainoastaan ne yksitoista ja Paavali ovat apostoleita, eivät laske Mattiasta apostoliksi, vaan pitävät häntä apostolien Juudaksen tilalle valitsemana, mutta vailla auktoriteettia jääneenä. Mutta Raamattu, joka on kirjoitettu Pyhän Hengen innoittamana, osoittaa, ettei seurakunnan arpomalla suorittamassa valinnassa ollut mitään vikaa eikä siinäkään, että apostolit päättivät panna kätensä Mattiaan päälle.
Raamatusta käy selvästi ilmi, että noiden yhdentoista ja Paavalin lisäksi muutkin toimivat apostoleina valvoen seurakuntia ja nimeämällä niihin vanhimpia. Paavalin mainitsemat todisteet (merkit ja ihmeet) apostoliudesta annettiin alkuperäisille apostoleille ja muillekin opetuslapsille sen vahvistamiseksi, että Jumala oli siirtänyt auktoriteettinsa Israelin Aaronin pappeudelta kaikkien kansakuntien seurakunnalle. Uskon, että Apostolien tekojen 15. luku tekee eron alkuperäisten kahdentoista apostolin ja vanhimpien ja profeettojen välillä, koska alkuperäisillä apostoleilla oli ainutlaatuinen voitelu, jota tämän päivän apostoleilla ei ole.
Apostolin virka suhteessa koko seurakuntaan ei ole siis ollut toininnassa enää ensimmäisen vuosisadan jälkeen. Sen sijaan apostolin virka toimii edelleen siinä mielessä, että erityisen voitelun saaneet vievät evankeliumia eteenpäin ja perustavat sen tuloksena seurakuntia. Toinen apostolisen toiminnan muoto on uskon puolustaminen eli apologetiikka. Vielä tänäänkin on apostoleita, jotka, vaikka heillä ei olekaan samanlaista voitelua kuin ensimmäisen vuosisadan apostoleilla, jakavat oikein totuuden sanaa ja valvovat paikallisseurakunnan palvelutoimintaa ja joissain tapauksissa jopa useiden seurakuntien toimintaa. He eivät erotu muulla tavoin muista vanhimmista kuin, että heillä on erityinen armolahja, jonka takia he ovat muiden vanhinten korkealle arvostamia.
Vanhinten keskinäinen tasa-arvo on itse asiassa jossain määrin suhteellista. Korkeinkin apostoli on tilivelvollinen vähäisimmällekin uskovalle, jonka hallussa saattaa olla tietty alue totuudesta. Ei merkitse mitään, vaikka tuo vähäinen uskova olisikin väärässä kaikissa muissa uskonasioissa; jos hän tunnistaa vanhimman olevan harhassa jossain asiassa ja tuo sen asian esille asianomaiselle, vanhimman on alistuttava Jumalan sanan auktoriteetin alle, tulkoon se kenen suusta tahansa.
Kuten eräs veli niin osuvasti sanoi, "Kristus hallitsee, vanhimmat johtavat ja seurakunta osallistuu". Kaikki ovat toinen toistensa alamaisia, paitsi Kristus, joka on kaikkien pää.
Mutta aivan samoin kuin on tosi apostoleita, on myös vääriä apostoleita, jotka yrittävät vääristää Jumalan sanaa tai lisätä siihen, käyttäen itse hankkimaansa valtaa seurakunnissa, joiden luottamuksen he ovat saavuttaneet. Kaikki harhaoppiset "kristityt" kulttijohtajat ovat vääriä apostoleita.
Tosi apostoli ei salli hoivassaan olevien ajautua pois puhtaasta Jumalan sanasta. Hänen auktoriteettinsa tukena on hänen kykynsä taivuttaa koko vanhimmisto ja koko seurakunta olemaan seuraamatta niitä, jotka yrittävät johtaa heitä harhaan.
Vastaavasti apostolin on vastattava seurakunnalle siitä, että hän itse pysyy sanassa. Jos hän ei tee niin, häntä on pidettävä vääränä apostolina (Ilm. 2:2):
"Efeson seurakunnan enkelille kirjoita: 'Näin sanoo hän, joka pitää niitä seitsemää
tähteä oikeassa kädessään, hän, joka käyskelee niiden seitsemän kultaisen lampunjalan
keskellä:
Minä tiedän sinun tekosi ja vaivannäkösi ja kärsivällisyytesi, ja ettet voi pahoja
sietää; sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseänsä apostoleiksi, eivätkä ole,
ja olet havainnut heidät valhettelijoiksi;
ja sinulla on kärsivällisyyttä, ja paljon sinä olet saanut kantaa minun nimeni tähden,
etkä ole uupunut.
Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi.
Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja;
mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampnjalkasi pois
paikaltaan, ellet tee parannusta.(Ilm. 2:1-5)Jotkut sanovat, että tässä puhutaan Efeson seurakunnan enkelistä tai lähettiläästä, jonka tehtävänä on tuomita väärät apostolit. Kuitenkin jokaisen lähettiläille annetun varoituksen sanotaan olevan se, mitä Henki seurakunnille sanoo. Ja esitetyt nuhteet on tarkoitettu seurakunnille, ei lähettiläille tai enkeleille.
On selvää, että kaikilla uskovilla Jumalan pappeina on Jumalan Henki antamassa arviointikykyä ja auktoriteetin arvioida Hänen sanansa perusteella. Joka tapauksessa, ellei väärä apostoli tee parannusta, hänet -- eikä ketään muuta seurakunnassa -- on erotettava.
Nykyajan apostolit eivät määrittele uskoa, joka on kerta kaikkiaan annettu Raamatussa. Eivätkä Paavalin 2. Korinttolaiskirjeen 12:12:ssa mainitsemat apostoliuden merkit seuraa välttämättä tämän päivän apostoleita seuraavista syistä:
Nykyajan apostoleilla ei myöskään ole uusia ilmestyksiä, joille usko tulisi perustaa ja joita uskovien tulisi noudattaa. Sen sijaan he ovat paikallisseurakunnan tosi vanhimmistoa -- niitä, joita muut vanhimmistoveljet arvostavat, koska he ovat saavuttaneet arvostetun aseman pitkän Herralle suoritetun palvelutyönsä ja Hänen sanalleen uskollisena pysymisen kautta.
He perustavat seurakuntia ja valvovat niitä, kunnes ne saavuttavat kypsyyden. Sen jälkeen he saattavat siirtyä perustamaan uusia seurakunta tai ehkä eivät tee niin. Toinen apostolista nykyään käytettävä sana on lähetyssaarnaaja, vaikka kaikki lähetyssaarnaajat eivät ole apostoleita, monet heistä ovat evankelistoja.
Meidän ei pitäisi pelätä sanaa apostoli vain siksi, että väärät apostolit ovat syyllistyneet väärinkäytöksiin. Apostolin virka ei ole loppujen lopuksi niin vaikuttava kuin jotkut antavat ymmärtää. Kun apostoli hoitaa virkansa nöyryydessä ja muiden vanhimpien alaisuudessa, häntä ei tarvitse pelätä, vaan kunnioittaa.
Raamatussa ei ole mainintaa siitä, miten monta apostolia seurakunnassa tulisi olla. Jumalan tahto tapahtukoon ja kaikki tapahtukoon säädyllisesti ja hyvässä järjestyksessä.
Kun mainitaan sana "profeetta", useimpien mieleen nousee heti kuva partaisesta, säkkipukuun pukeutuneesta henkilöstä, joka julistaa tuomiota niille, jotka eivät ota varteen hänen julistustaan. Keskuudessamme ei ole enää niitä Vanhan Testamentin profeettoja, jotka voivat kutsua tulen taivaasta tai julistaa kuoleman tai pahempaa vastustajilleen. Nykyajan profeetta on henkilö, joka kehottaa paikallisseurakuntaa tottelemaan Jumalan sanaa. Hän ei profetoi uusia ilmestyksiä, joita uskovien pitäisi totella.
Profeetalla on mitä suurimmassa määrin arvioinnin armolahja. Hän erottaa, mikä on väärää opetusta tai väärä käytäntö ja varoittaa, mitkä ovat seuraukset niille, jotka eivät tee parannusta niistä.
Antaako Jumala profeetoilleen ilmestyksiä vai pitääkö heidän arvioida ja puhua asioista vain suhteessa Raamattuun? Jumalan sanassa ei ole mitään, mikä estäisi tosi profeettaa saamasta sanaa Herralta, joka varoittaisi lähestyvästä kriisistä tai koskisi yhtä hyvin lähestyvää siunausta. Joidenkin maiden maanalaisista seurakunnista on tullut selostuksia tapauksista, joissa profeetan varoitus on pelastanut monien hengen.
Miksi emme saa kokea tällaisia asioita länsimaissa, johtuu paljolti siitä, ettemme usko niihin. Emme tarvitse niitä; olemme rikkaita ja saamme koko ajan lisää. Kuka tarvitsisi Jumalan profeettoja, kun seurakunta on niin "pyhä".
Todellinen profeetta ei ole suosittu hahmo, paitsi niiden keskuudessa, jotka rakastavat Jumalan sanaa ehdoitta. Tarkoitan niitä, jotka pitävät Raamattua ainoana hengellisen totuuden lähteenä. Ne, jotka rakastavat todellisia profeettoja, vihaavat ihmisviisautta. Ne, joita profeetat moittivat siitä, että he lisäävät ylimääräisiä "totuuksia" opetukseensa, vastustavat yleensä profeetan kehotusta parannuksentekoon.
Nykyään ei profeettoja kivitetä siitä hyvästä, että he vaativat seurakuntien ja kirkkojen johtajia pysymään sanassa. Heidät jätetään pikemminkin huomiotta tai/ja pidetään pilkkanaan. Useimmat seurakunnat ja kirkot eivät tunnista profeettojaan profeetoiksi, vaan heitä pidetään pikemminkin häiriköinä, jotka aiheuttavat sekasortoa.
Naiset voivat toimia profeettoina, koska Jumalan Henki on vuodatettu kaiken lihan päälle (Ap.t. 2:17). Sen sijaan vanhimmiston profeetanvirka kuuluu vain miehille (1. Tim. 2:12).
Ennenkuin torjumme vaikeat sanat ja hylkäämme ihmisen -- miehen tai naisen -- joka ne lausuu, meidän olisi paras muistaa Jeesuksen oma todistus:
Ja he loukkaantuivat häneen. Mutta Jeesus sanoi heille: "Ei ole profeetta halveksittu
muualla kuin kotikaupungissaan ja kodissaan."(Matt. 13:57)Todella raamatullinen seurakunta pitää profeettojaan korkeassa arvossa eikä unohda samanaikaisesti arvioida profeettoja heidän omien lausumiensa perusteella.
Jossain mielessä apostoli on vanhimmiston profeetta ja profeetan tehtävä on valvoa, että niin apostoli, vanhimmisto kuin seurakuntakin pysyvät Jumalan sanassa. Samanaikaisesti profeetta on alamainen apostoleille, muille vanhimmille ja seurakunnalle. Kaikkien on oltava toinen toistensa alamaisia, mitä Ef. 5:21 tarkoittaa.
Vaikka meidän kaikkien onkin oltava alamaisia toinen toisellemme, niille, joilla on apostolin tai profeetan asema, on osoitettava erityistä kunnioitusta.
Tämä koskee myös niitä naisia, jotka ovat todellisia profeettoja. Vaikka heillä ei ole lupa opettaa seurakunnassa, monet raamatunkohdat osoittavat, että heillä on lupa puhua profeetan ominaisuudessa ja että heidän sanansa on koeteltava Raamatun sanalla.
Sana 'evankelista' tulee kreikankielen sanasta euangelistes (kirj. "hyvän lähettiläs"). Ef. 4:11:n lisäksi evankelista mainitaan seurakunnan virkojen joukossa vain kahdessa Raamatun kohdassa. Ensimmäinen niistä on Ap.t. 21:8, jossa ainoastaan mainitaan Filippus yhtenä evankelistana; toinen kohta on 2.Tim. 4:5, jossa Paavali kehottaa Timoteusta varomaan vääriä opettajia ja tekemään evankelistan työ.
Näin vähäisten viitteiden perusteella meidän on nojauduttava nimeen itseensä määritelläksemme evankelistan viran, jota perinteisesti on pidetty evankeliumin saarnaamisena ei-uskoville.
Evankelista ei ole ainoastaan se, joka pitää valtavia ristiretkiä julkisuudessa. Suurin osa evankelioinnista tapahtuu yksilöille ja pienille ryhmille. Pyhä Henki on käyttänyt Jumalan miehiä viemään evankeliumin tällä tavoin miljoonille. Pietarin saarnan kautta yli 3000 sielua liitettiin seurakuntaan yhtenä päivänä (Ap.t. 2:41).
Jotta tämä asetettaisiin oikeisiin mittasuhteisiinsa, jokaisen uskovan -- niin miehen kuin naisenkin -- velvollisuus on evankelioida. Mutta vaikka joku saattaakin olla lahjakas evankeliumin julkisessa julistamisessa, evankelistan virka on varattu niille, jotka täyttävät vanhimmistolle asetettavat vaatimukset.
Siksi evankelistan tulee olla osa seurakunnan hallintoa, jotta heidän ainutlaatuinen lahjansa tulisi käytettyä seurakunnan ja pyhien rakennukseksi.
Evankelistat toimivat seurakunnan nimissä ja tuovat järjestystä ja sisältöä evankeliumin julistukseen seurakuntaan kutsutuille ei-uskoville.
Jotkut evankelistat todistavat kaduillakin. Tämä ei tarkoita sitä, että heidän todistuksensa rajoittuisi vain ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen julistamiseen. Herran kehotuksen mukaisesti on laskettava kustannukset ennenkuin lähtee seuraamaan Häntä. Evankelistan täytyy välttämättä sisällyttää sanomaansa kuvaus siitä, mitä Jumala odottaa niiltä, jotka väittävät luottavansa Häneen.
Evakelistan on kannettava henkilökohtainen vastuu niistä, joille hän on todistanut. Joskus se ei ole mahdollista, jolloin hänen täytyy luovuttaa nämä sielut Herralle luottaen, että Hän vie päätökseen alkamansa työn. Mutta ainakin hänen on vaadittava, että hänen palvelutyönsä seurauksena kääntyneet alistuvat laillisen seurakuntaruumiin vanhimmiston johtoon ja liittyvät pyhien seurakuntaan.
Sellainen käytäntö, että vain saarnataan sanaa ja siirrytään sitten muualle tai käsketään ihmisten liittyä mihin tahansa seurakuntaan, mihin heidät otetaan, on osoittautunut mitä suurimmassa määrin hyödyttömäksi. Monet vastakääntyneet jätetään rämpimään ja/tai päätymään luopioseurakuntiin.
Evankelistan on myös korostettava vesikastetta Herran perustamana keinona pestä pois synnit, kun uskomme Hänen ristillä suorittamaansa sovitustyöhön. Liian usein kaste on alennettu pelkäksi rituaaliksi, joka on ehkä tarpeellinen tai sitten ei.
Itse kaste ei pelasta, mutta kasteesta kieltäytyminen osoittaa, ettei ole pelastavaa uskoakaan, mikäli uskoontulleelle on selostettu oikein kasteen välttämättömyys Jumalan sanan mukaan.
Kaste on Herran käsky. Ja jos Pietari mainitsee kasteen olevan välttämätön katumuksen osoittamiseksi ja Kristuksen tunnustamiseksi ihmisten edessä, tuota käskyä on toteltava.
Niin Pietari sanoi heille: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen
Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan.
(Ap.t. 2:38)Kasteasiaa käsitellään perusteellisemmin artikkelissa Elämä valtakunnassa". Evankelistojen on tärkeää tietää, että Herran käskynä (Mark. 16:16) täyden evankeliumin julistamista seuraa kaste. Sitä ei voida sivuuttaa niinkuin niin usein tapahtuu.
Evankelista ei mene työhönsä omasta tahdostaan, vaan hänet lähettää paikallisseurakunta siunaten hänet tehtävään ja valvoen sitä. Kun seurakunta lähettää evankelistan tehtäväänsä, sen tulee tukea häntä taloudellisesti, niin että häneltä ei puutu mitään. Seurakunnan tulisi korvata palkka, jonka hän menettää normaalista työstään evankelistana toimiessaan, niin ettei hänen perheeltään puutu mitään.
Evankelistan työ on elintärkeä seurakunnan jatkuvan elämän ja kasvun kannalta. Evankelistan työtä tekeviä tulisi arvostaa erittäin korkealle seurakunnassa.
Usein sanotaan, että Ef. 14:11:n viittaus pastoreihin ja opettajiin merkitsee sitä, että on kysymys yhdestä virasta, jossa yhdistyvät sekä pastorin että opettajan tehtävät. Tämä on vain osittain totta, sillä Raamatun mukaan kaikkien piispojen (kaitsijoiden/vanhimmiston) on pystyttävä opettamaan. Koska pastorit ovat piispoja, myös heidän on kyettävä opettamaan; mutta samoin on apostolien, profeettojen ja evankelistojenkin, koska he muodostavat seurakuntaruumiin vanhimmiston. Vanhimmiston armolahjat menevät jossain määrin päällekkäin samoin kuin on laita seurakunnassakin.
Kun otamme tämän huomioon, näyttää siltä, että Paavali ei mainitussa raamatunkohdassa niin sanoaksemme yhdistä pastorin ja opettajan virkoja, vaan kuvaa erästä tiettyä virkaa, nimittäin opettajan virkaa.
On niitä, jotka täyttävät joka suhteessa vanhimmistolle asetettavat vaatimukset, mutta heillä ei silti ole apostolin, profeetan, evankelistan tai pastorin armolahjaa. Nämä opettajat opettavat sanaa, sekin on armolahja. Heillä on kyky jakaa oikein Raamatun sanaa ja soveltaa totuus ihmisille tavalla, joka koskettaa heidän henkeään eikä vain korviaan.
Kaikkien vanhimmistoveljien tulee kuitenkin saada opettaa, koska se on eräs heidän toimensa edellytyksistä.
Tiitus 2:3-5:n mukaan on myös naisopettajia:
niin myös vanhat naiset olkoot käytöksessään niinkuin pyhien sopii, ei panettelijoita,
ei paljon viinin orjia, vaan hyvään neuvojia,
voidakseen ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miehiänsä ja lapsiansa,
olemaan siveitä, puhtaita, kotinsa hoitajia, hyviä, miehilleen alamaisia, ettei Jumalan
sana pilkatuksi tulisi.Tämä on ainoa raamatunkohta, jossa puhutaan naisista opettajina. Seurakunnan sääntö on, että piispojen/kaitsijoiden/vanhimmiston tulee opettaa miehille Jumalan sanaa; miesten on vuorostaan opetettava vaimojaan ja lapsiaan. Vanhempien naisten esimerkki ja opetus kuitenkin vakiinnuttaa nuorten naisten asenteet aviopuolisoitaan kohtaan.
Ei ole todellakaan tarkoituksenmukaista, että mies opettaa vaimolleen, miten ja miksi hänen täytyy olla miehelleen alamainen. On paljon parempi, että vanhemmat naiset noudattaisivat tätä ohjetta esimerkillisesti ja opettaisivat sen nuoremmille naisille.
Tätä lukuunottamatta opettaminen on Kristuksen ruumiissa varattu ainoastaan vanhimmille, ja he ovat ainoastaan miehiä.
Naisia koskevat säännöt on esitetty 1. Tim. 2:9-15:ssä ja muualla Raamatussa. Tätä aihetta käsitellään artikkelisarjan 3. osassa "Seurakuntayhteys". Siihen saakka pyydän niitä, jotka ovat sitä mieltä, että naiselle on annettava yhtäläinen auktoriteetti opettaa ja hallita kuin miehillekin, olemaan kärsivällisiä, kunnes olette lukeneet vastaukseni tähän kysymykseen artikkelisarjan kolmannessa osassa.
Olen käsitellyt pastorit ja opettajat tahallisesti päinvastaisessa järjestyksessä, kuin ne on mainittu Ef. 4:11:ssä. Se johtuu siitä, että nykyajan pastorin virkaan kuuluu opettajan tehtävä ja usein kaikki muutkin tehtävät. Siksi mielestäni oli loogisempaa käsitellä se viimeisenä.
Vuosisatojen aikana pastorin/paimenen virka on roomalaiskatolisuuden vaikutuksesta saanut sellaista merkitystä, jota sillä alunperin ei ollut: synagoogan tai opetuskeskuksen esimies, jolle kaikki muut ovat alamaisia. Tämä on myös rabbiinin viran malli juutalaisuudessa, joka on saattanut vaikuttaa varhaisten juutalaistajien vaikutukseen seurakunnissa. Jopa niissä seurakunnissa, joissa vanhimmisto on muutakin kuin pelkkä pastorin visioiden kumileimasin -- joissa pastorit ovat vanhimmiston muodostaman hallinnon alaisia -- realiteetti on se, että pastorilla on kaikki Ef. 4:11:ssä mainitut virat.
Uuden Testamentin paimeneksi käännetty kreikankielen sana on poimen ("paimen, joka paimentaa laumaa").
Muissa Uuden Testamentin kohdissa (kaiken kaikkiaan 17) viitataan Kristukseen sielujemme paimenena tai todellisiin lammaspaimeniin tai ne ovat Kristuksen käyttämää kuvakieltä Jumalan lauman kaitsijoista.
Tämän perusteella on hämmästyttävää, että pastorin virasta on tullut ainoan auktoriteetin omaava virka seurakunnissa. Pastoreista puhutaan vähemmän kuin muista viroista -- nehän mainitaan useaan kertaan.
Vaikka pastorin virkaa ei varsinaisesti käsitellä, sen merkitys on selvä. Pastori tai paimen on sellainen, joka kaitsee Jumalan laumaa. Hän ei pelkästään syötä heitä, niinkuin kuka tahansa palkkalainen voi tehdä. Hänen ensisijainen vastuunsa on pikemminkin varjella heitä hengellisiä vaaroja vastaan ja johtaa heitä totuuden laitumille. Pastorin sydämen on oltava lempeä ja ystävällinen ja kuitenkin rohkea nuhtelemaan niitä, jotka ovat eksymässä, jotta he pysyisivät uskossa.
Pastori sitoo lauman haavat ja kantaa turvaan niitä, joille se on tarpeen. Jos joku eksyy, hänen sydämensä lähtee etsimään tuota eksynyttä, kunnes hän löytää hänet ja tuo hänet takaisin laumaan. Hän käy katsomassa sairaita ja muulla tavoin kärsiviä. Joka ei näin toimi, ei ole pastori, kutsutaan hänen virkaansa tradition mukaisesti miksi tahansa.
Useimmissa seurakunnissa tarvitaan useampia pastoreita kuin yksi, sillä tehtävä työ on usein uuvuttavaa ja raskauttavaa.
Niinkuin muutkin virat, pastorin virka muistuttaa seurakunnassa esiintyviä armolahjoja. Vanhemmat naiset voivat olla nuorempien naisten pastoreita; miehet voivat olla toinen toistensa pastoreita; jopa nuoret voivat olla jossain määrin toinen toistensa pastoreita. Mutta pastorin virka niinkuin muutkin virat on varattu vanhimmiston vaatimukset täyttäville.
Pastorin virka on niin pyhä, että Jumala on varoittanut vakavasti niitä, jotka käyttävät sitä väärin (Jeremia 2:8; 10:21; 12:10; 22:22; 23:1-2; Hesekiel 34:1-10).
Ymmärrämme tämän vakavuuden kun ajattelemme, että tämä pyhä luottamustehtävä edustaa Herraa itseään. Kautta Vanhan ja Uuden Testmentin Hänet esitetään hyvänä ja uskollisena paimenena, joka rakastaa laumaansa ja pitää siitä huolta.
Pastorin palvelutyö on todella enemmän yksilöiden kuin ryhmän palvelemista. Jotkut diakonit toteuttavat itse asiassa jossain määrin pastorin roolia.
On toinen johtajaryhmä, joka valvoo seurakunnan ajallisia tarpeita. Heitä kutsutaan diakoneiksi (kreikankielen diakonos, joka merkitsee palvelijaa tai tarjoilijaa tai muuta palvelustyötä tekevää). Tämä sana käännetään joko "palvelijaksi" tai "seurakuntapalvelijaksi" tai jos on kysymys seurakunnan virasta "diakoniksi".
Naisistakin puhutaan palvelijoina, mutta ei tarkoittaen diakonin virkaa. Diakoninhan tulee olla yhden vaimon mies ( ei sanota "tai yhden miehen vaimo").
Tervehtiessään Filippin seurakuntaa Paavali tekee eron kaitsijoiden (piispojen) ja seurakuntapalvelijoiden (diakonien) välillä:
Paavali ja Timoteus, Kristuksen Jeesuksen palvelijat, kaikille pyhille Kristuksessa
Jeesuksessa, jotka ovat Filippissä, sekä myös seurakunnan kaitsijoille ja
seurakuntapalvelijoille.(Fil. 1:1)Tämä ei tarkoita, että diakoni olisi yhtään vähempää vanhimmistoveli kuin muutkaan seurakunnan virkoja hoitavat. Piispat ovat vanhimpia, jotka opettavat ja paimentavat. Diakonit ovat vanhimpia, jotka palvelevat lauman ajallisissa tarpeissa.
Vanhimmiston vaatimukset ovat tiukat, mutta eivät sen tiukemmat kuin diakonienkaan, paitsi että viimeksimainittujen ei tarvitse osata opettaa:
Niin myös seurakuntapalvelijain tulee olla arvokkaita, ei kaksikielisiä, ei paljon
viinin nauttijoita, ei häpeällisen voiton pyytäjiä,
vaan sellaisia, jotka pitävät uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa.
Mutta heitäkin koeteltakoon ensin, sitten palvelkoot, jos ovat nuhteettomat.
Samoin tulee vaimojen olla arvokkaita, ei panettelijoita, vaan raittiita, uskollisia
kaikessa.
Seurakuntapalvelija olkoon yhden vaimon mies, lapsensa ja kotinsa hyvin hallitseva.
Sillä ne, jotka ovat hyvin palvelleet, saavuttavat itselleen kunnioitettavan aseman ja
suuren pelottomuuden uskossa, Kristuksessa Jeesuksessa.(1. Tim. 3:8-13)Huomaamme, että diakonien täytyy täyttää kaikki samat vaatimukset kuin vanhimmistonkin. Itse asiassa diakonit ovat oikeastaan vanhimpia, jotka eivät opeta. Sillä hekin ovat palvelutyössä ja rakentavat Kristuksen ruumista pyhien täydellistämiseksi (Ef. 4:12).
Ainoa varsinainen ero diakonien ja vanhinten välillä on se, että vanhinten on kyettävä opettamaan Jumalan sanaa seurakunnassa. Diakoneista ei myöskään puhuta lauman johtajina samassa mielessä kuin vanhimmista puhuttaessa. Mutta heille asetettavien vaatimusten perusteella he ansaitsevat saman kunnioituksen kuin vanhimmatkin.
Kaikki, joilla on auktoriteettiasema paikallisseurakunnassa, muodostavat vanhimmiston, olkoot piispoja (opettavia vanhimpia) tai diakoneja (vanhimpia, jotka eivät opeta). Silti diakoneillakin on suurta rohkeutta uskossa, niin että he voivat saarnata evankeliumia, jos he hoitavat virkansa hyvin.
Olen ensimmäinen myöntämään sen, että tähän saakka kirjoitettua on vaikea varmistaa ja panna käytäntöön. Kristuksen ruumista hallitsevia väijyy monta kuoppaa.
On houkutus syntiin, herroina hallitseminen, viran käyttämiseen henkilökohtaisen edun ja/tai arvostuksen saavuttamiseen -- nämä ja monet muut vaarat vaanivat niitä, jotka johtavat Jumalan kansaa.
Myös seurakuntalaisia uhkaavat monet vaarat. Ylpeys voi häiritä Kristuksen ruumiin palvelemista, kun joutuu ottamaan vastaan ohjausta toisilta. Monet ihmiset, olkoot miten jumalisia tahansa, eivät pidä siitä, että he joutuvat alistumaan auktoriteetin alle. Kapinan seuraukset ovat vakavat, ja käsittelemme niitä seuraavassa jaksossa Seurakuntayhteys.
Raamattu puhuu vain vähän johtajien tehtävistä ja vastuusta, paitsi että niiden, jotka johtavat, täytyy toimia nöyryydessä ja rakkaudesta Jumalaa ja Hänen kansaansa kohtaan. Eräässä mielessä kaikki seurakuntaruumiin johtajat toimivat pastorin roolissa; kaikilla on oltava uskollisen paimenen sydän.
Taloudellisen edun tavoitteleminen ei saisi tulla kysymykseenkään niillä, jotka haluavat johtaa seurakuntaa. Kaikkien on oltava valmiit uhrautumaan seurakunnan puolesta. Seurakunnan tulisi olla halukas antamaan uhrautuvasti niin toinen toisiaan kuin vanhimmistoakin varten. Mutta kenenkään ei pitäisi olla taakaksi toisille tai vaatia, että toiset antavat pakosta.
Niiden, jotka ovat aloittamassa uutta yhteisöä, on vaikea arvioida toinen toistensa hengellisiä lahjoja. Tulee olemaan vaikeaa olla tahtomatta, että oma näkemys siitä, miten asiat järjestetään ja miten niitä hoidetaan, toteutuisi.
Ketkä ovat apostoleja?
Ketkä ovat profeettoja?
Ketkä ovat evankelistoja, pastoreita, opettajia, diakoneja?Parempi kuin näistä asioista hermoilu on keskittyä heti alkuunsa rukoilemaan -- harras rukous, että Pyhä Henki johtaa meitä rakentanmaan yhteisön, joka todella heijastaa Jumalan sydäntä hänen kansansa keskuudessa.
Mutta rukous ei riitä. Meidän on myös varjeltava sydämiämme kiusaukselta. Meidän on jätettävä taaksemme maailman ja kaiken siihen liittyvän rakastaminen. Ensimmäinen edellytys on elämän puhtaus.
Meidän täytyy haluta muutakin, kuin vain kokoontua yhteen keskustelemaan samanmielisten kanssa yleensäkin erottautuaksemme muista kirkoista ja seurakunnista. Ja tämä on hyvin tärkeätä: jos joku on kirkkojen tai seurakuntien johtajien haavoittama, hänen on annettava anteeksi. Älä haudo niitä epäoikeudenmukaisuuksia, joita olet joutunut kokemaan; älä salli vihan, suuttumuksen, omavanhurskauden tai omahyväisyyden haitata kykyäsi palvella seurakunnassa. Jos noista asioista on pakko puhua, varjele sydämesi, ettet lankea kiusaukseen, niin että sorrut katkeruuteen. Ole valmis myös ojentamaan toisia, jos huomaat heissä sellaista.
Jos olemme uskollisia näissä asioissa, huomaamme aikaa myöten, miten Jumala ohjaa meitä tunnistamaan, kenet Jumala on voidellut johonkin virkaan. Jossain mielessä joudumme aloittamaan tyhjästä. Ei ole olemassa apostolista suksessiota vanhinten nimittämistä varten.
Jokainen kultti väittää omaavansa apostolien auktoriteetin ainoana todellisena Jumalan seurakuntana maan päällä.
Mormoonit, Jehovan todistajat ja monet muut väittävät, että heidän johtajansa ovat Kristuksen apostoleita. Katolinen kirkko väittää, että paavi on Pietarin seuraaja ja että katolisen kirkon juuret ulottuvat ensimmäiselle vuosisadalle. Mutta se Rooman seurakunta, jolle Paavali kirjoitti, ei ollut roomalaiskatolinen kirkko.
Monet väittävät, että apostolien ja profeettojen virat on otettu uudestaan käyttöön. On ikävää, että useimmat niin väittävät ovat vääriä apostoleita ja vääriä profeettoja, joiden teologinen lähtökohta on pikemminkin Myöhäissade-liike (Latter Rain) kuin Jumalan sana.
Heitä ei ole ollut vaikea tunnistaa vääriksi opettajiksi heidän epäraamatullisten lausuntojensa ja ylimielisten käytäntöjensä perusteella.
Apostolit varoittivat alusta asti eksytyksestä, joka oli jo tuhoamassa seurakuntaa (2. Tess. 2:7).
Paavali varoitti Efeson vanhimpia ahneista susista, joita nousisi heidän omasta keskuudestaan:
Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut
kaitsijoiksi, paimentamaan Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen
ansainnut.
Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia,
jotka eivät laumaa säästä,
ja teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen
opetuslapset mukaansa.
Valvokaa sentähden ja muistakaa, että minä olen kolme vuotta lakkaamatta yötä päivää
kyynelin neuvonut teitä itsekutakin.(Ap.t. 20:28-31)Mitä muuta tämä voikaan tarkoittaa, kuin että jopa vanhimmat itse voivat pettää lauman. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että Jumala hylkäsi kansansa; Hän on vain sallinut eksytyksen koetella sydämiämme.
Tältä pohjalta meidän on myönnettävä, että vaikka Jumalan kansa on ollut olemassa oikean seurakunnan jäännöksenä kautta vuosisatojen, sillä ei ole juurikaan ollut kunnollisia johtajia. Seurakunnat ovat toimineet parhaaksi katsomallaan tavalla nykyisen kaukana täydellisestä olevan järjestelmän vallitessa.
Raamattu pidettiin jopa useiden vuosisatojen ajan piilossa kansalta. Uskonpuhdistus valaisi lisää Jumalan armoa, samoin raamatunkäännökset.
Kautta vuosisatojen Jumala on paljastanut kadoksissa ollutta totuutta. Miksi kaiken tämän on täytynyt tapahtua, sitä en osaa selittää. Tiedän vain, että seurakunnat ja kirkot eivät ole toimineet apostolien ajoista lähtien täysin Raamatun mukaisesti. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö olisi ollut uskovien jäännöstä, joka ei olisi langennut eksytykseen, mutta näkyvä seurakunta on ollut suuremmaksi osaksi luopumuksessa.
Kuitenkin tosi usko on säilynyt tähän saakka. Sitä mukaa kuin näemme lopun ajan merkkien lisääntyvän, näyttää ikäänkuin Jumala kutsuisi kansaansa uudenlaiseen vaellukseen, joka ei kuitenkaan ole mitään uutta, vaan se on ollut aina tarkoitettu Jumalan kansalle.
Jokainen uskonpuhdistuksen jälkeen perustettu kultti on tosiaankin väittänyt olevansa "ennallistettu" seurakunta. Ongelmana on, että ne kaikki haluavat olla johtamassa tuota ennallistamista, ja ne haluavat, että heidän johtajansa levittäytyvät johtamaan kaikkia seurakuntia.
He ovat oikeassa aivan vähäisessä määrin. Jumala on tosiaankin ennallistanut seurakuntaansa aina uskonpuhdistuksesta lähtien. Mutta me olemme vain tuon ennallistamisen viimeisessä vaiheessa (tai eräässä niistä). Kun se on valmis, se ei ole tapahtunut maailmanlaajuisen seurakunnan/kirkon johtajien kautta, vaan paikallisseurakuntien kautta, joissa kaikki palveluvirat toimivat nöyrien miesten johtamina.
Niiden, jotka haluavat olla mukana tässä ennallistamisessa, on varottava perustamasta uutta hierarkkista järjestelmää tai liikettä. Tämä on ollut kulttien ongelma. Toiminnan ei pitäisi olla myöskään niin mutkikasta, ettei tavallinen uskova voi palvella siinä armolahjoillaan.
Tämä ennalleenasettaminen tuo mukanaan Jumalan sanan noudattamisen ja uskonveljien tottelemisen sellaisessa merkityksessä, joka ei ollut mahdollista hierarkkisessa järjestelmässsä. Jokainen seurakunta on itsenäinen, mutta silti ne valvovat toinen toisiaan, jos joku niistä eksyy. Eivät ainoastaan uskovat ole toinen toisilleen alamaisia, myös seurakunnat ovat toinen toiselleen alamaisia. Uskon lujasti, että jonkun seurakunnan vanhimmat kehottavat toisen seurakunnan vanhimpia tottelemaan Jumalan sanaa, ei kirkkokuntien ja uskonsuuntien omia lakeja, keskinäisiä sopimuksia ja yleisesti noudatettuja käytäntöjä.
Kun otamme huomioon nykyisen suuntauksen pois kristinuskoksi väärin perustein kutsutusta uskonnollisesta järjestelmästä, on parasta, että pyrkiessämme rakentamaan Jumalan mielen mukaista seurakuntaa luotamme siihen, että Jumala tekee sen mitä Hän aikoo tehdä. Mitä tulee vanhimmistoon, olisi parasta kokoontua aluksi vain rukoilemaan ja kokemaan seurakuntayhteyttä. Aikaa myöten käy ilmi, ketkä ovat vanhimmistoa. Ei siten, että joku olisi enemmän äänessä kuin toiset, vaan siten, että vanhimmistolta vaadittavat ominaisuudet ilmenevät joissain henkilöissä, samoin heiltä edellytettävä nöyryys. Heidän erityiset armolahjansa tulevat esiin myös aikaa myöten, olkoot sitten apostoleita, profeettoja, evankelistoja, pastoreita, opettajia tai diakoneja.
Tuntuisi loogiselta ja myös raamatulliselta, että ensimmäiset virkoihin liittyvät armolahjat olisivat apostolin ja profeetan armolahjat. Nämä olisivat yksimielisesti hyväksymässä muihin virkoihin viittaavia armolahjoja sitä mukaa kuin niitä ilmenee.
Vaikka seurakunta valitsisikin vanhurskaita miehiä, jotka ovat täynnä Pyhää Henkeä, niinkuin Jerusalemin seurakunta teki, tarvittaisiin silti apostolit panemaan kätensä heidän päälleen ja siunaamaan heidät virkaansa. Raamatussa ei ole esitetty mitään muuta tapaa, kuin että apostolit valitsevat tai ainakin vahvistavat seurakunnan valinnan muiksi vanhimmistoveljiksi.
Älkää yrittäkö hoputtaa asioita. Antakaa Jumalalle tilaa toimia tahtonsa mukaan ja oman aikataulunsa mukaisesti. Hän on sallinut meidän tulla tähän pisteeseen monien vuosisatojen kuluessa; Hän pystyy kyllä tekemään tarvittavat asiat silloin kun on tarpeellista. Siirtymävaihe ei ole huono asia; se on aikaa, jolloin voimme valmistaa sydämemme sille, mitä Jumala on toteuttamassa keskuudessamme.
Haluan varoittaa eräästä asiasta: naiset pyrkivät usein auktoriteettiasemaan seurakunnassa. Tämä on estettävä tahdikkaasti alusta alkaen. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö heillä olisi sanan sijaa seruakunnassa, mutta he eivät saa pitää seurakuntaa hallinnassaan.
Tässä artikkelissa esitettyjen raamatunkohtien perusteella seuraavaksi luettelo vanhimmistolle asetettavista vaatimuksista ja tehtävistä:
Jos joku on todella nöyrä Jumalan ja ihmisten edessä, kaikki tämä ja enemmänkin on luonnollista hänelle. Hän tiedostaa, täyttääkö hän vanhimmistolle asetettavat vaatimukset vai ei ja kieltäytyy virasta jälkimmäisessä tapauksessa. Mutta hän on myös tarpeeksi tottelevainen ottamaan viran vastaan, jos muut saavat hänet vakuuttuneeksi siitä, että hän täyttää vaatimukset.
Ne, jotka torjuvat nämä raamatulliset ohjeet, ovat ylpeitä ja heitä täytyy opettaa mukautumaan niihin tai sitten pyytää lähtemään. Niin kovalta kuin se kuulostaakin, Kristuksen ruumiin on välttämätöntä toimia oikealla tavalla. Muuten se ei koskaan kasva Jumalan vaatimaan kypsyyteen.
Albert James Dager
Osa 3. Seurakuntayhteys | Osa1. Seurakunnan toiminta ja muoto. | Mitä sinä uskot? | Oikea evankeliumi osa 1. | Elämä valtakunnassa | Raamatullinen eskatologia | Ilmestyskirja 1-7 | Ilmestyskirja 8-18 | Ilmestyskirja 19-22 | Jeesus | Ylösnousemus | Kaste | Kastekeskustelu | Herran ehtoollinen | Onko helvettiä olemassa? | Kärsivä seurakunta | Keskustelufoorumi
